Kuka muistaa tuon leffan? Olisiko ollut 90-luvun taidonnäytteitä.
Viime yön heräilin pitkin yötä tuskanhikeen ja sain pakokauhuisia ajatuksia kuolemasta. Mietin taas elämäntarkoitusta ja mitä ihmeen merkitystä tällä kaikella on.
Juttelin ajatuksistani äidilleni, vaikka yleensä pidän asiat sisälläni viimeisimpään asti. Äidin ajatus kuolemasta on, että se vain tulee eikä ihminen ole siitä sen jälkeen tietoinen. Elämä on siinä. Helpottava ajatus tavallaan. Enää ei voi surra, murehtia, panikoida, ahdistua.
Toisaalta tuntuu, miksi kaikki olisi niin mustavalkoista?
Mene ja tiedä.
Yritän olla ajattelematta asiaa enempää, ennen kuin tulen hulluksi.
Viimeiset kuukaudet on ollut ihan sumua ja väsymystä, aikaansaamattomuutta.
Kuitenkin en ole ollut ihan täysin paniikin kourissa, sillä olen pystynyt elämään kuitenkin suhteellisen normaalia elämää jo jonkun aikaa esim. käymään kauppakeskuksissa ilman suurta tuskaa.
Jossain onnellisuusoppaassa kehoitettiin tekemään joka päivä palvelus tai hyvä työ jollekin ihmiselle, läheiselle tai tuntemattomalle. Itse olen yrittänyt opettelemaan käyttämään sanaa Kiitos enemmän. Mielestäni hyvä teko on ihan vain vaikka oven avaaminen toiselle 🙂
Päivän viisi hyvää asiaa:
- Pulkkamäessä lasten kanssa
- Komeron siivous
- Ikeassa lounaalla
- Äiti ja Lapset ilostuttivat
- Tärkeän paperihomman loppuunsaattaminen
Päivän viisi toivetta:
- Löytää sielunrauha
- Nukkua kunnon yöunet
- Herätä hyvänolon tunteeseen
- Että kaikki menee hyvin kaikilla
- Maailmanrauha 😉
Terveisin, Loppuunpalanut Mamma
mammamurisee 