Vanheneminen

Pohdin, huononeeko elämä sitä ukaa mitä vanhemmaksi ihminen tulee ja mitä lähemmäs kuolema tulee? Lisääntyvät pelot, paniikki, ahdistus?

Vai onko silloin jo maailma nähty, sisäinen rauha löydetty ja valmiina nukkumaan pois?

 

Pohtii, mamma vaan

Negatiivisuutta

Ajatusmaailmani on varsin negatiivinen ja jopa hysteerinen.

Pohdin aina pahinta vaihtoehtoa. Aina ja kaikessa. En tiedä milloin minusta on näin negatiivinen tullut. Lapset tuovat sydäntäraastavaa huolta kasvaessaan. Omat vanhemmat ja isovanhemmat vanhenevat. Elämä on kuin Päiväni Murmelina. Samaa päivästä toiseen. Siltä ainakin nyt tuntuu.

Kokeillaan kiitollisuus-aihetta, joka monelle kuulemma toimii:

Kiitollinen

-lapsista

-aviomiehestä

-äidistä

-isovanhemmista

-opiskelupaikasta

-turvallisesta asuinmaasta

-hienoista naapureista

-omasta kodista

-lämmöstä

-tuista, jotka mahdollistavat opiskelun

-terveydenhuollosta, joka mahdollistaa minulle ehkä terapian

-puhtaasta, valkeasta lumesta

-astianpesukoneesta 😉

-auringonpaisteesta

-vanhoista ystävistä

-kehittyneestä lääketieteestä

-ruoasta ja juomasta

 

Terkuin, Aina Vaan Ahdistunut

Jännitys

Huh. Posket punoittaa pakkasesta ja jännityksestä.

Huomenna alkaa opiskelut ja lapsien päivähoito. Jännittää ja ahdistaa, jos ja kun nuorempi jää sinne huutaen.

Ehdimmekö ajoissa jne…

No kello soimaan ajoissa ja vaatteet valmiiksi ja menoksi.

Siivoamista ja ruoanlaittoakin riittää…. puuh! Kotityöt eivät lopu ikinä!

Myös uutisista maailmalla tapahtuvissa selkkauksista tulee ikävä olo. Eikö maailmassa vain voisi olla hyvä olla kaikilla ja rauha maan päällä? Ei naisten ahdistelua, lapsityövoimaa jne. Kehittyykö maailma ikinä sille mallille, että täällä saa nauttia elämästänsä ilman hurjia uutisia?

Pohdiskelee ja murisee, Mamma uuden edessä

Pakkasakka

Koko päivä sisätiloissa pakkasen paukkuessa.

Mieliala on siitä huolimatta ollut ihan ok ja olen saanut tehdyksi ruokaa, askarreltua lasten kanssa, pyykinpesua jne.

Sain ystävältä ison kirkasvalolampun lainaksi ja se on porottanut koko päivän.

Työsarkaa lapsiperheessä on loputtomasti. Aina olisi jotain siivottavaa, pyykättävää jne.

Pääsen ensi viikolla keskustelemaan terapian mahdollisuudesta.

Olen selaillut Jutan ja Rakelin painonhallinta kirjoja, painoa pitäisi saada alas noin kymmenisen kiloa. Ei mikään helppo juttu muuttaa elintapoja. Motivaatiota on, mutta se ei tunnu riittävän.

Terveisin, Pakkasmamma

Kuolema pukee häntä.

Kuka muistaa tuon leffan? Olisiko ollut 90-luvun taidonnäytteitä.

Viime yön heräilin pitkin yötä tuskanhikeen ja sain pakokauhuisia ajatuksia kuolemasta. Mietin taas elämäntarkoitusta ja mitä ihmeen merkitystä tällä kaikella on.

Juttelin ajatuksistani äidilleni, vaikka yleensä pidän asiat sisälläni viimeisimpään asti. Äidin ajatus kuolemasta on, että se vain tulee eikä ihminen ole siitä sen jälkeen tietoinen. Elämä on siinä. Helpottava ajatus tavallaan. Enää ei voi surra, murehtia, panikoida, ahdistua.

Toisaalta tuntuu, miksi kaikki olisi niin mustavalkoista?

Mene ja tiedä.

Yritän olla ajattelematta asiaa enempää, ennen kuin tulen hulluksi.

Viimeiset kuukaudet on ollut ihan sumua ja väsymystä, aikaansaamattomuutta.

Kuitenkin en ole ollut ihan täysin paniikin kourissa, sillä olen pystynyt elämään kuitenkin suhteellisen normaalia elämää jo jonkun aikaa esim. käymään kauppakeskuksissa ilman suurta tuskaa.

Jossain onnellisuusoppaassa kehoitettiin tekemään joka päivä palvelus tai hyvä työ jollekin ihmiselle, läheiselle tai tuntemattomalle. Itse olen yrittänyt opettelemaan käyttämään sanaa Kiitos enemmän. Mielestäni hyvä teko on ihan vain vaikka oven avaaminen toiselle 🙂

Päivän viisi hyvää asiaa:

1. Pulkkamäessä lasten kanssa
2. Komeron siivous
3. Ikeassa lounaalla
4. Äiti ja Lapset ilostuttivat
5. Tärkeän paperihomman loppuunsaattaminen

Päivän viisi toivetta:

1. Löytää sielunrauha
2. Nukkua kunnon yöunet
3. Herätä hyvänolon tunteeseen
4. Että kaikki menee hyvin kaikilla
5. Maailmanrauha 😉

 

Terveisin, Loppuunpalanut Mamma

Lunta tupaan.

Olen yrittänyt vähentää SSRI-lääkkeen aloitusoireiseeni saamaani Opamoxia eilisestä. En enää erota mikä tuo turtuneen olon, aloitusoireet, Opamox vaiko masennus.

Aamu alkoi vapisemalla ja mielikuvitus laukkasi, keho jännittynyt ja ahdistus risteily päästä varpaisiin. Aamukahvin äärellä olo alkaa helpottaa. Josko tämä tästä. Nukuin lähemmäksi 12 tuntia, univelkaa oli kertynyt.

Lumi tuo onneksi lisää valoa ja lisäksi kirkastan aamuani kirkasvalolampullani.

Uneni ovat muuten monenkirjavia. Unta teiniajan sekoiluista, hyvin todentuntuisia.

Toivottavasti elämäntarkoitus ja iloisuus löytyy pikkuhiljaa lääkesumun alta. Terapiaan toivon kovasti pääseväni.

Sumuterveisin, Mamma

Uusi vuosi ja uudet odotukset

Paniikkihäiriöön liittyvä ahdistus pitää tasaiseen tahtiin hyppysissään.

Paniikkihäiriöön minut ajoi hillitön kuolemanpelko. Kuolemanpelko alkoi yksi ilta, kun mietin kuinka onnellinen olen ja samassa hetkessä tajusin, että tämä onni ei tule kestämään ikuisesti. Kaikki on ohimenevää. Millaisessa maailmassa lapsemme saavat kasvaa, kun nytkin maailma on tälläinen. Mitä tapahtuu kuolemanjälkeen? Miten kaikki voi vain lakata olemasta? Miten taas voisi olla mahdollista, kuolemanjälkeinen elämä? Se ei ole järkeenkäypää. Molemmat ajatukset ovat pelottavia. Olen käyttänyt ihan liikaa asian pohtimiseen, enkä pääse puusta pitkälle. Elämä on niin arvaamaton, se voi päättyä milloin vaan. Entä vanhuus? Saammeko hyvää hoitoa vanhetessamme vai kärsimmekö kipuinemme likaisissa vaipoissa hoitajaa odottaen?

Todella surullista, lamauttavaa ajatella näitä asioita.

Ennen minulla oli luottavainen olo kuoleman kanssa, enkä huolehtinut siitä. Nyt lapsien myötä huoli on kova. Näenkö enää ikinä rakkaitani? Mikä on elämän tarkoitus? Maailmassa on niin paljon vääryyttä ja kurjuutta.

Tuntuu, että muilla ei ole moisia huolia vaan porskuttavat vain eteenpäin vailla huolta huomisesta.

Olisi kiva teitä mihin muut uskovat? Blogini ei ole vielä löytänyt lukijoitaan, mutta ehkä joku vielä löytää tännekin vastailemaan 🙂 Kaipaan syvällisiä keskusteluja. Tuntuu, että suurin osa omanikäisistä ystävistäni ei pohdi näitä asioita.

Miksi ihmisillä pitää olla tälläinen epävarmuus näistä asioista?

Mitä itse toivoisitte kuoleman jälkeen tapahtuman? Vai toivoisitteko, että kaikki on kuoleman jälkeen siinä ja elämä jatkaa kulkuaan?

 

Syvissä aatoksissa, Mamma, jolla möykky rinnassa

Touhutiistai..

Tämä päivä on mennyt jotakuinkin hyvin. Aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta ja lumi valaisee ennen niin pimeitä katuja.

Kävimme lasten kanssa ulkoilemassa ja kirjastossa.

Kävin ostamassa itselleni verensokerimittarin, sillä terveysasemalta sitä ei saa, ennen kuin diabetes on iskenyt ja paastoarvo on yli 7,0. Sitä en kuitenkaan halua odotella, vaan tartun omatoimisesti hommiin ja alan mittailemaan paastoarvojani. Mukaani sain myös kaikenmaailman Diabetes – aiheista opusta. Liikuntaa on lisättävä ja syömiseen panostettava. Pahinta on heikko luonne, tänäänkin löysin suklaalevyn ja vaikka olin päättänyt että herkuttelu on loppu, niin nopeasti katosi puoli levyä…

Minulla on Sulamo- nimisessä palvelussa mitat ja paino ja olen sinne silloin tällöin kirjaillut syömisiäni. Tänään ajattelin päivittää tietoja.

Terveisin, väsynyt Murmeli

Maanantai.

Juhlapyhät on nyt juhlittu ja tänään alkoi ruokavalion parantaminen. Iltapalaksi tuli tosin nautittua hieman liikaa leipäjuustoa…

Päivä oli jotenkin aamusta asti ahdistava, yöllä heräilin sängyssä kahden lapsen kiehnätessä kyljessä. Onneksi mies oli vielä lomalla ja sain nukkua pitkään.

Ahdistus helpotti oikeastaan vasta, kun lähdimme kirpakkaan ulkoilmaan äitini kanssa pikkulenkille ja sen jälkeen kävin kuntosalilla.

Jaksoin tehdä terveellistä iltapalaa koko perheelle, joka sisälsi banaanimunakasta, lämmintä leipäjuustoa, viikunahilloa ja kurkkua.

Aamulla yritin turhaan päästä terveyskeskukseen läpi, kysyäkseni diabetesasioista.

Löysin vanhan paastoverensokerimittarini, mutta liuskat olivat vanhentuneet. Lähiapteekissamme liuskoja ei ollut saatavilla.

Sukulaisiakin kävi tänään kylässä, mikä toi hieman vaihtelua päivään.

Taidan mennä vähän putkirullailemaan niskahartiaseutua ja sitten lapset nukkumaan.

Minulla on onneksi vertaistukenani pari vanhaa ystävää, jonka kanssa voin vaihtaa ajatuksia paniikkihäiriöstä ja negatiivisistä ajatuksista.

Rakkaudella, Masentunut Mamma Vain

 

Tervetuloa murinoihin!

Päätös blogin kirjoittamiselle syntyi tämän hetkisestä kaaoksesta pääni sisällä. Marraskuun pimeyden myötä sairastuin vaikeahoitoiseen paniikkihäiriöön, jonka lisänä on masennus ja ahdistus.

Onneksi lapset rytmittää päiviä ja tuovat iloa elämään, mutta oma onni ja energia on kadoksissa.

Huolet valtaavat mielen, menetyksen pelko/ kuolemanpelko ovat asioita joita pohdin tällä hetkellä paljon. Näistä tulen kirjoittelemaan lisää.

Olen myös uupunut edellisessä työssäni ja päättänyt etsiä loppuelämälleni aivan uuden suunnan, siitäkin lisää myöhemmin.

Tällä hetkellä käyn juttelemassa ongelmistani sairaanhoitajan kanssa ja odotan pääsyä terapiaan.

Elämä pyörii tällä hetkellä väsymyksen ja ahdistuksen tiukassa syleilyssä.

Terveydelliset ongelmat myös vaivaavat, kakkostyypin diabetes on hivattautumassa ja stressiä lisää painonpudotus, joka tuntuu olevan todella hankalaa.

Elämän uusi suunta löytyy toivottavasti tämän blogin myötä.

Otan mielelläni kaiken avun ja kommentit vastaan.

Ja toivon että blogin sävy valoistuu kevättä kohti 🙂

Lopuksi vielä Jannan laulusta ”sä et ole hullu” iskevät sanat:

”hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivi pohjaan. Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät”

Rakkaudella, Muriseva Mammanne